Masennus kietoo minut mustaan verhoon. Jollain sairaalla tavalla tykkään olla taas siellä, mustassa, yksin. Missä saan itkeä päiviä, viikkoja, kuukausia, olla kuin en oisikaan. Olla näkymätön, hajuton, mauton, olenko siis edes olemassa? Tämä maailma on minun kotini, olin olemassa tai en, täällä saan olla sellainen kuin olen, siksi sinne on aina niin helppo palata. Yksin omassa yksinäisyydessä. Turhaan yritän päästä sieltä pois, tänne palaan aina, omille juurilleni. Masennus on suurin ja vaikuttavin osa minua, pienen pieni murunen minussa on se, joka haluaisi oikeasti elää oikeaa elämää. Masennuksen valtava voima vie sen murusen mennessään.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö unelmoisi joskus selättäväni masennuksen. Masennus on parhain ja pahin ystäväni, se vie kaiken, muttei anna mitään takaisin. Joskus toivon, että minusta löytyisi niin paljon voimaa, että saisin selätettyä sen ja poistumaan elämästäni. Ehkä sekin päivä vielä koittaa. Tällä hetkellä sen musta, kylmä syli houkuttelee enemmän kuin veitsen lyöminen sen selkään.
Kuinka naurettavan helppoa on esittää, että kaikki on kunnossa. "Kaikki on hyvin." Yksi suurimmista valheista koko maailmassa. Ei, kaikki ei ole hyvin. Ei todellakaan. Mutta, ketä se oikeasti kiinnostaa, kun ei ole kukaan kellekkään? Ei kukaan hoida, kun sitä tarvitsisi. Ei halaa, ei koske. Ei ole läsnä, ei rakasta, ei välitä. Ei kukaan kisko pois tästä omasta maailmasta, ei auta voittamaan masennusta tai edes heikentämään sitä. Ei auta minua paranemaan.
Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti