Viimeinen laulu

Kun tuli viimeinen laulu, niin siin oli viimeisen vaikeus, 

mä halusin, että se kaikesta kertoa vois. 

Et siin olis nauru ja raivo ja riemu ja haikeus. 

Se hellisi vielä kun kulkisin jonnekkin pois. 

Mut sitten kun se soi, niin mä mietin vaan, 

kesiä, joita ei tullutkaan. 

Tietä, joka muuttuu, kaventuu, 

unelmia, mä luulin ne toteutuu. 

Sitten kun se soi, 

mä vaan aattelin, sitä miten mä riehuin, mä uhosin. 

Enkä tiennyt, että voisi näin väsyttää.. 

Kun tulee pimeämpää..

Kun tuli viimeinen laulu, mä mietin jo nytkö on aika. 

Juurihan parfyymin kaulalle suihkuttelin. 

Ja voi, miten toivoin et valtaisi taas mut se taika, 

hikenä höyryäis peittäisi suudelmin. 

Mut sitten kun se soi, 

niin mä mietin vaan, 

kesiä, joita ei tullutkaan. 

Tietä, joka muuttuu, kaventuu, 

unelmia, mä luulin ne toteutuu. 

Sitten kun se soi, 

mä vaan aattelin, sitä miten mä riehuin, 

mä uhosin. 

Enkä tiennyt, että voisi näin väsyttää. 

Kun tulee pimeämpää..

Maija Vilkkumaa- Viimeinen laulu

kuva

Surua, haikeutta, ikävää, mutta samaan aikaan helpotusta. Mummoni kuoli eilen. En ole oikein pystynyt, halunnut tai edes jaksanut käsitellä asiaa ja siksi se on niin vaikeaa uskoa. Mieleni yrittää työntää suru-uutista koko ajan syrjemmäksi ja syrjemmäksi, ihan kuin kieltäen kaiken. Ei mummo ole kuollut, hän on edelleen siellä mukavassa vanhainkodissa. Varmaan uskoisinkin vasta silloin, kun näkisin uuden asukkaan siinä huoneessa, jossa mummo ehti asua monet vuodet. Ymmärtäisinköhän silloin, ettei hän tule enää takaisin? Etten nää häntä enää ikinä? 

Mummo oli jo vanha, melkein sata vuotias ja todella sairas. Rukoilin ja toivoin usein, että hänet voisi päästää jo pois, että hänen ei tarvitsisi enää kärsiä. Nyt kun hän on poissa, on tyhjä olo. Ihan kuin konkreettisesti minusta olisi palanen siirtynyt tuonpuoleiseen. Mummon ei tarvitse enää kärsiä, nyt hän saa pilvenreunalta katsella meitä kuolevaisia, papan turvallisilla käsivarsilla, hänen vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa. 

Mummo oli hauska, herttainen, todellinen jääräpää, mutta hyvä kuuntelija ja vaikka emme kauhean läheisiä koskaan olleetkaan, tuntui, että olemme samanlaisia. Mummolle oli helppo puhua, hänen kanssaan oli aina hauskaa, eikä ikinä tylsää. Nauravainen, eloisa, hymyilevä, mutta myös ärhäkkä, niin minä hänet muistan ja haluan aina muistaa. Viimeiset vuodet mummo oli jo niin huonossa kunnossa, ettei oikeastaan ollut enää tässä maailmassa. Tuntuu suunnattoman vaikealta päästää irti, mutta onneksi kaikki ihanat muistot jäävät, joita ei voi kukaan ottaa pois. Ja tiedän, tunnen, että mummo katsoo minua pilven reunalta ja hymyilee, nyt hän on onnellinen. 

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen, 

saan kulkea rajoilla ajattomuuden. 

Olen kimallus tähden, 

olen pilven lento, 

olen kasteisen aamun pisara hento. 

En ole poissa, 

vaan luoksenne saavun mukana jokaisen

nousevan aamun 

ja jokaisen tummuvan illan myötä, 

toivotan teille hyvää yötä. 

-Eino Leino