Missä mennään?

Heippa taas kaikille, pitkästä aikaa. Aika on kulunut kuin siivillä ja kohtahan on jo kesäkuu, ihanaa! Minun onkin pitänyt kirjoittaa ajaton kuulumispostaus kaikesta ympärillä tapahtuneesta, mutta jotenkin se vaan on jäänyt. Minulle kuuluu vaihtelevaa, välillä on superhyviä päiviä, toisinaan itken yksin nurkassa kuuntelemassa riipiviä rakkauslauluja. Aloitinkin teille kirjoittamaan masennuksesta postausta, jota, yllätys yllätys, en ole saanut vielä valmiiksi. Kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä hieman haastavalta, on suunnaton vaikeus saada sanat kirjoitettua tänne. Elämässä tapahtuu koko ajan kaikenlaista, välillä jopa niin paljon, että tuntuu, että olen jo valmiiksi jäljessä kaikesta.

Koulu uhkaavasti lähestyy kesälomaa, mutta huomaan, että tekemättömien asioiden lista on valtava. Lisäksi pitäisi hakea viittä eri työssäoppimispaikkaa, soitella ja viestitellä ympäriinsä, tehdä tehtäviä ja kaikenlaista! Kesälomaa minulla ei tänäkään vuonna ole, mutta varmaan jokusen vapaapäivän pidän jossain kohtaa. Ehkä sitten syksyllä voisi viikon tai pari pitää lomaa, lähteä vaikka ulkomaille. Loman puute ei oikeastaan kauheasti haittaa, tykkään sen verran tästä työstä, johon tulikin uusia haasteita huomattavasti! Ihan mukavaa, tehdä välillä jotain muuta, vaikka samalla alalla ja työpaikalla olenkin.

 

Mielialat vaihtelevat painosanalla todella paljon, saatan päivän aikana olla onnellisin ihminen maailmassa ja samassa hetkessä vaipua alakulon ja surun maille. Olo on muuten kuitenkin suhteellisen reipas, tosin väsymystäkin on jonkin verran ollut. Olen miettinyt tätä asiaa todella paljon, oikeastaan taidan olla itsestäni ensimmäistä kertaa huolissani. Silloin kun olin todella masentunut, olin masentunut enkä halunnut, että kukaan puuttuu asiaan. Nyt, olen masentunut, mutta haluan, että siihen puututaan. Jos se en ole minä, joka saa jotain aikaiseksi, niin sitten joku muu. Joka tapauksessa, elämä ei voi näin jatkua, vaan sen on parannuttava, minun on parannuttava.

Ja ettei menisi aivan synkistelyksi, edessä on myös kaikkea kivaa ja kyllä jonkin verran stressaavaakin asiaa. Teen nimittäin 30 pvä ensimmäisen kakun, joka ei tule itselleni tai perheeni juhliin vaan serkkuni lakkiaisiin. Pelon sekaisin tuntein odotan jo sitä hetkeä, kun kaikki menee pain prinkkalaa, revin rikkoontunutta sokerimassaa irti kakusta, mousset ovat  juoksettuneet ja ruusut räjähtäneet. Jotkut sanovat, että ei pitäisi manata, mutta itse käytän tässä käänteispsykologiaa, jos vaikka ensimmäistä kertaa toimisi. Sitä seuraavalle viikonlopulle pitäisi tätini juhliin tehdä myös kakut, huhhuh! Hyvä vaan, että saa jotain positiivista ajateltavaa tähän kaikkeen synkkyyteen.

Tälläistä tällä kertaa, koitan palailla taas kuulumisiin pian.