maanantai 26. tammikuuta 2015

Ulkonäköpaineista


Tällä kertaa ulkonäkö-asiaa. Olen aina halunnut uskoa, että ei se ole ulkonäkö, mikä ihmisiin tekee vaikutuksen, vaan se, mikä löytyy pinnallisen kuoren alta. Koskaan en ole ollut mitenkään ulkonäkötietoinen, siinä missä kaverit ostivat ja tilasivat kalliita vaatteita, minulla oli päällä muiden vanhoja rytkyjä tai kirppiskamaa. Ala-asteelta yläasteelle, minulle oli aivan sama, miltä minä kenenkin silmiin näytän. Ja kuljinkin, koulussakin, ilman meikkiä, tukka likaisena ja päällä rentoja vaatteita, kuten fleecehuppareita ja lököpöksyjä. Vaikka ympärilläni pyöri paljon hyvännäköisiä ja hyvin pukeutuneita tyttöjä ja naisia, en jaksanut stressata. Jos en ollut kaunis ulkoa, niin ainakin sisältä.

Alkoi koittaa aika, kun pojat ja seurustelu alkoivat kiinnostaa, tätä ennen oli vain hevoset henkeen ja vereen. Aloin stressata ulkonäköäni ja iltaisin ja öisin harjoittelin meikkaamaan. Pian alkoikin mustanmeikin aikakausi. Mitä enemmän pakkelia oli naamassa, sitä parempi. Aloin meikkaamaan myös tallille ja kauppaan, värjäämään hiuksiani harvase päivä ja aina peilin ohi mennessä, tiirailin itseäni. Meikkasin ja meikkasin, halusin näyttää hyvälle, edes jonkun silmissä. Sitten tapasin nykyisen avopuolisoni. Olin niin epävarma itsestäni, että en uskaltanut olla hänen lähellään ilman meikkiä. Kuulostaa todella pinnalliselta, mutta näin on. Jos vietin hänen luonaan yötä, nukuin meikit naamassa ja aamulla pesin meikit ja samalla meikkasin uudestaan. En halunnut, että hän näkee minut ilman meikkiä.

Se, että aikuistuu, ei todellakaan helpota ulkonäköpaineita, päinvastoin. Vaikka teini-iässä kaikki paineet rysähtävät niskaan samaan aikaan, paineet tuntuvat kasvavan vuosi vuodelta. Olen todella epävarma edelleen itsestäni, varsinkin kun liikun avopuolisoni kanssa, etenkin ilman meikkiä. Pelkään todella paljon, että hän häpee minua tai kiinnostuu vaikka ohikulkevista naisista. Vaikka näin ei olekkaan käynyt ja tuskin käykään. Kysyn häneltä usein miltä näytän ja jos saan ympäripyöreitä vastauksia, täytyy laittautua lisää. Eräs päivä lähdimme kauppaan niin, että minulla oli likainen tukka, ilman meikkiä, lökärit ja crocsin saappaat jalassa ja silloin tietenkin kauppa pursusi hyvänäköisiä naisia, viimeisen päälle laitettuina. Häpesin itseäni niin paljon, että melkein aloin itkemään.


Vertaan itseäni helposti muihin ja pidän itseäni todella paljon huonompana, vaikka niin ei välttämättä olisikaan. Ennen helpommin vertailin vartaloa, nykyään se on naama ja hiukset. Miksi toi on noin nätti, miksen minä ole tuon näköinen. Minä olen mikä minä olen ja jos en tule sitä ikinä hyväksymään, jään tälläiseksi kateelliseksi, joka ei osaa nauttia elämästä ja siitä mitä itselläni on. Jos koko ajan pelkää menettävänsä sen mitä minulla on, en todellakaan osaa nauttia siitä ja ennemmin tai myöhemmin sen menetän. Miksi se on niin vaikeaa sanoa, että minä kelpaan, tälläisenä! Ei minun tarvitse sitä todistella, jos minusta ei pidetä tämännäköisenä, sitten ei pidetä. PISTE.

Totta kai itseään saa ja pitää laittaa, nauttien monen tunnin meikkailujen tuloksesta, pukea päälle kauniita vaatteita ja koruja, kävellä ylikorkeissa korkkareissa saaden huomiota - mutta itseään ei pitäisi joutua häpeilemään vaikka sitten vähemmän laittautuneena. Mitä väliä vaikka joku katsoisikin kieroon kun näkee likaiset hiukseni? Tai puhkikuluneet verkkarini? Miksi aina pitää olla kauniimpi kuin toinen, miksi kauneutta pitää vertailla? Jokainen on kaunis, erityinen ja tärkeä, eikä sitä mittailla tai punnita ripsipidennyksillä ja pakkelilla. Jokaista tarvitaan, jokainen on rakas ja tärkeä jollekkin, jokainen on ennenkaikkea elämän ja elämisen arvoisia.


4 kommenttia:

  1. Kiitos kun kerroit tämän "ääneen". Täälä toinen joka ajattelee hyvin paljon samalla tavalla, en vain pysty myöntämään vielä itselleni noita mitä sinä pystyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, ulkonäköasiat ovat olleet aina vaikeita, mm. akne on vaikeuttanut elämääni todella paljon. Muutamia vuosia sitten oikeasti kun tulin koulusta kotiin, pesin meikit pois ja meikkasin aina vaan uudelleen, halusin olla kaunis ja suosittu niinkuin kaikki muutkin. Enää tälläisiä teiniajan paineita ei ole, mutta tilalle on tullut "naisten paineet", jotka ovat kymmeniä kertoja suurempia kuin teinin. Se, että näytän kauniilta, ei tee minusta kaunista. Jos en pysty olemaan sujut itseni kanssa, katkeroidun ja koko elämäni vaan vertailen itseäni muihin.

      Tsemppiä paljon sinne!♥

      Poista
  2. Niin totta koko teksti! Mulla kans oli aina tosi rento tyyli, yläasteella tuli se vahva meikkausvaihe, mutta se meni ajan kanssa ohi.

    Tänäänkin lukiossa olin täysin ilman meikkiä, kulahtaneissa verkkareissa, pipo päässä(koska en jaksanut harjata hiuksia :'D) ja vaaleenpunaiset reinot jalassa. En vaan jaksanut laittautua! Eräs kaverini sanoi just tänään, että voi kun hänkin uskaltaisi pukeutua näin rennosti kouluun. Itsestä tosin tuntui että näytin ihan puliukolta joka on vetänyt aineita viimeiset kolme viikkoa putkeen. :D jotenkin aina tulee paljon itsevarmempi olo, kun laittautuu. Mutta näköjään ehkäpä just sellai rento omanlainen spugetyyli näyttääkin paljon itsevarmemmalta! Mutta niinhän se on että itsevarmuus on kauneutta, eikä mitkään ripsariputelit. :3 ollaan kauniita just näin♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aww ihana puliukkeli! ♥ :D Olen kyllä täysin samaa mieltä! Itse laitoin verkkaripäivänä lökärit töihin, ensin koin kauheaa kriisiä, että enhän minä nyt tälläisissä voi töihin mennä, mutta meninpä kuitenkin. Vaikka kaikki katsoi suurinpiirtein kieroon, en antanut sen häiritä, vaan tärkeintä oli että olin uskaltanut tehdä sellaista mitä en uskonut uskaltavani. Ja oli kyllä kiva fiilis :) Tälläisillä vauvanaskelilla kohti itsevarmempaa elämää!
      Mitäs me kauniit ♥

      Poista