Asiaa ujoudesta ja jännittämisestä

"Joo o, ihan totta, en uskaltanut mennä edes kauppaan, jos en ollut suunnitellut ja moneen kertaan harjoitellut mitä kassa voisi minulle sanoa tai mitä itse joutuisin sanomaan."

Haha, ja tämä pitää paikkaansa. Ja monen monta muutakin, nyt hulvatonta silloin maata kaatavaa, tilannetta. Eli asiaa, jossain lähellä murrosikää, alkaneesta ujoudesta ja arkuudesta. Teininä olin todella ujo. Edes sana todella ei riitä oikeasti kertomaan kuinka ujo olin. En uskaltanut sanoa tai tehdä yhtään mitään! Kaikkia tunteja jännitin suunnattomasti, jos minulta satuttaisiin kysymään jotain. Enkun ja ruotsin tunnit olivat pahimpia, silloin yleensä kappaleita käytiin niin läpi, että jokainen luki vuorollaan ääneen pienen pätkän. Yleensä tunneilla oli tietty taktiikka, eli lause per oppilas. Laskin aina oppilaat ja lauseet, jolloin tiesin mikä lause kohdalleni sattuu. Harjoittelin ennen omaa vuoroani monia kertoja tuota lausetta, ennen kuin lausuin sen muille luokkalaisille. Sydän pamppaili, kädet hikosivat, pienellä piipittävällä äänellä sain sanottua koko lauseen, yleensä erittäin huonolla englannilla tai ruotsilla.

kuva

Ujous ja arkuus ei kohdannut minua vain koulussa, vaan myös vapaa-ajalla. Tuttujenkin ihmisten lähellä jouduin miettimään lausetta, lauseenrakennetta, sen oikeellisuutta, ennen kuin pystyin jotain jollekkin sanomaan. Usein jätin asiani sanomatta. Pelkäsin, että jos sanon vaikka jonkun sanan väärin, saisi muut siitä naurunaihetta. Pelkäsin tekeväni itseni naurunaiheeksi, koska hei, eihän mikään ole pahempaa kuin muiden ilkkuminen. Porukassa olin aina se joka oli hiljaa, jopa parhaille kavereille tai perheelle jouduin todenteolla miettimään voinko sanoa näin, sanotaanko toi sana nyt noin, taipuuko toi sana tolleen, onko tässä nyt oikea lauseen rakenne. Kerran junassa olin matkaamassa Mäntsälästä Helsinkiin. Olin harjoitellut miljoonia ja taas miljoonia kertoja sanomaan "Moikka, juniori Mäntsälästä Helsinkiin" *junamies naputtelee laitteeseen* *annan rahat* *junamies antaa lipun* "Kiitos!" Ajatelkaa, harjoittelin kaikki tilanteet mitä elämässä eteen tuli, monia monia kertoja. Tuolla onnettomalla kerralla menin sanomaan "Moikka, juniori Keravalta Helsinkiin." Junamies naureskeli ja sanoi ettei vielä edes olla Keravalla. Itku kurkussa korjasin, että ei kun Mäntsälästä. Ja tästä kehiintyi kammo entistä enemmän. Mä sanoin väärin! Tää on maailman loppu!

No ei siinä vielä kaikki. Asia, joka on vieläkin vaikeaa minulle, on soittaminen. Oli se sitten tuntemattomalle, tutulle, kaverille, poikakaverille, perheelle, ihan kelle vaan. Kirjoitin, ja kirjoitan edelleen paperille, mitä minun pitää sanoa tai kysyä, kirjoitan jopa omat tietoni ylös, jos menen jotenkin paniikkiin, että unohdan kaiken. Puheluihin vastaaminen on ihan helppoa, koska silloin minä en ole se jonka tarvitsee kysellä, minun tarvitsee vain vastata. Kerran, olin soittamassa lävistyspaikkaan, että tehdäänkö heillä kielilävistyksiä. Kaksi tuntia, kaksi tuntia, kirjoitin viidennettä kertaa mitä minun piti kysyä, tsemppasin itseäni, pyysin jo äitiäni soittamaan ja sopimaan lävistysaikani. Saan lietsottua itseni aina hirveään paniikkiin, ihan kuin puhelimen päässä oleva pystyisi tulla kännykästäni läpi ja syödä minut.

kuva

Mites nyt? Olenko antanut ujouden ja arkuuden ottaa vallan elämästäni ja elän jotenkin ylivarovaista elämää ilman kontakteja? En sentään. Ainoa tälläinen "tapa" mitä on jäänyt on tuo puhelin asia. Vaikka olen yrittänyt treenata tuota, soitan itse palveluihin mihin tarvitsee, joka kerta kylmähiki nousee otsalleni. Kun puhelu on ohi, olen kuin maailman sodasta selvinnyt. Kuulostaa todella tyhmältä, mutta mitä ihminen pelolleen voi? Muut asiat ovat todellakin jääneet. Toki, olen edelleen varovainen ja uusien ihmisten kanssa ujokin, mutta tiedostettua ongelman, yritän ratkaista sen laittaessani itseäni likoon ja puhua uusienkin ihmisten kanssa, jos ei muusta niin vaikka säästä. Kalajoella käydessämme avokkini veljellä, kerroin veljen vaimolle tästä ujoudesta. Hän tokaisi, "No ei olis susta kyllä uskonut, olet mun mielestä todella avoin ja jopa puhelias!" En kuitenkaan esitä olevani puhelias tai avoin. Haastan itseäni keksimään jutun aiheita, ja yleensä tästä innostunkin jatkamaan keskustelua yllättävän paljon. En myös pelkää paljastella arkojakin asioita, kuten en niitä pelkää täälläkään paljastella. Silti, tulen varmasti aina olemaan varovainen ja pohdiskelija, joitain asioita on hyväkin miettiä ensin, ennen kuin päästää ne muiden kuulolle. Tietty spontaanisuus ei ole tietenkään pahasta, mutta ei se nyt ole pahastakaan jos se puuttuu.

Tälläinen kilometri-postaus taas vaihteeksi, toivottavasti jaksoitte lukea. Kertokaa toki jos samaistutte tähän, tai ette. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, ja tulen vielä palaamaan aiheeseen. Lisäksi ajattelin kirjoittaa myös ihan pelkästään jännittämisestä, koska se itseasiassa vielä pahempi asia kuin ujous. Kun jännittää ihan kaikkea, oli se sitten koulu, koti, työmatka, kavereiden näkeminen. Tästä asiasta voisin postauksen verran pohdiskella, mistä se on kehittynyt ja miten siitä saisi yliotteen. Lisäksi voisin kirjoittaa peloista, niiden tunnistamisesta ja ennaltaehkäisystä.

Haastakaa tekin itsenne, millainen persoona juuri sinä olet? Oletko hermoheikko jännittäjä, vai täysin spontaani lonkalta heittäjä, joka miettii sanomisiaan vasta jälkikäteen?