No se masennus..

En voi käsittää miten ajatukseni, mielialani, kaikki, heittelee ihan maailman ja taivaan välillä. Välillä minulla on paljon sanottavaa, paljon mielipiteitä ja ajatuksia, paljon hyvää, mutta nyt pää tuntuu tyhjältä. En edes jaksa ajatella mitään. Luulin tai luulen edelleen ettei tarvitsisi käydä tälläistä omakeskustelua läpi, mutta kyllä se nyt vaan vie vielä voiton. Mörkö pään sisällä, joka ei nää mitään positiivista. Vielä eilen olin innoissani saamastani lomasta tämän kuun loppuun, nyt sekin tuntuu oudolta. Kuin liian hyvää ollakseen totta. Tai liian totta ollakseen hyvää.

Joka paikkaan sattuu, se ei helpota masennusta yhtään. Käsi puutuu ilman tukea ja tuen kanssa olkapäästä asti säteilee sietämätön kipu. Maha on ihan tulessa, sen motiivia en edes tiedä. Miksi aina minä? Eikö mikään koskaan riitä?

Käyn mörön kanssa päivät pitkät samoja keskusteluja: "Voinko olla onnellinen? Voinko iloita tästä pienestä asiasta? Voinko hymyillä?" Usein mörkö vastaa kylmästi "Et" Luulen tuntevani itseni, mutta yllätän itseni useinkin itkemästä itseäni uneen. "Älä itke, sä oot vahva nainen." Sanon ja itsekkin uskon, kunnes taas herään samaan todellisuuteen kuin aina ennenkin.

"No miksi sä oot masentunut" multa kysytään. "En tiedä, en todellakaan." en pysty muuta vastaamaan. Syitähän aina löytyy, milloin on tullut jätetyksi tai petetyksi, läheisiä menetetään, ystävät hylkää jne. mutta entä jos syy masentua on koko elämä? Kaikki mitä teen masentaa minua joskus. Käyn salilla - masennun, miksi piti yrittää liikaa ja tuhota käsi, en käy salilla- senkin laiskapaska sun pitää näyttää hyvältä että edes joku haluais sun kanssa olla, en syö mitään- sairasta sä kuolet jos lopetat syömisen, syöt- ei et saa syödä oot jo tarpeeks pullea, meen töihin- et saa taaskaan mitään aikaseks ja vaan notkut ja työkaverit nauraa sulle, et mene töihin- etkö sä nyt jumalauta saa mitään aikaseks. Kyllä tälläisiä keskusteluja käymme joka päivä.

Mistä mun masennus sitten alkoi? Luulen että olen ollut masentunut aina syntymästäni asti. Olen aina sanonut että olen ns. "maanantai kappale", vikalista, kaikki on pielessä. Pahimmin masennus antoi itsensä ilmi ensimmäistä kertaa 2010 kesällä. Olin juuri alkanut seurustella, ensimmäistä kertaa elämässäni. Se oli jännää aikaa mutta myös myrskyistä. Emme kerenneet olla kuin muutama kuukausi yhdessä kun sain kuulla mieheltä itseltään että käytti minua vain hyväkseen ja pyöritti muitakin naisia samaan aikaan kun oli minun kanssani. Tästä alkoi ajatus maailma "mä en vaan riitä". Jäin pois koulusta. 

Tämän jälkeen törmäsin nykyiseen poikaystävääni, joka on ollut korvaamaton. Ensin olimme vuoden verran kavereita, kerroin hänelle kaikki mieshuolet ja toistepäin, kunnes näimme ja aloimme viettää myös "livenä" aikaa toistemme kanssa. Seurustella aloimme 2.2.2011. Suhde ei ole ollut helppo. 2011-2012 asuimme hetken poikaystäväni serkun asunnossa Helsingissä tämän ollessa monen kuukauden matkalla Aasiassa. Olin aloittanut Haagassa autoalan koulun samana syksynä ja koulu sujui oikein hyvin. Olin kiistämättä luokan parhaimpia oppilaita. Opettajat antoivat vastuuta, pääsin oppilaiden adustajaksi koulun autoalan hallitukseen, kokeista sain täydet ja kaikki muukin sujui. Yhtäkkiä kaikki oli toisin. Lukittauduin itkemään vessaan, jäin pois koulusta, poikaystäväni yritti tsempata mua ja kävi extratöissä että saatiin edes jokunen euro.

Jäin "himaan". Opettajat soittelivat ja ihmettelivät missä olin. Kaikki ihmettelivät mikä minun oli. Palasin poikaystäväni suostuttelusta takaisin kouluun ja sainkin suoritettua kaikki rästit. Kaikki oli hyvin. Vai oliko? Kokeista alkoi tulla huonompia numeroita, olin ainut tyttö luokallani, pojat alkoivat kiusata ja heitellä läppää mitä en vain yksinkertaisesti voinut sietää. Lintsaaminen jatkui. Poikaystävän serkku tuli takaisin Suomeen ja jouduimme luopumaan kämpästämme.

Ihanat tytöt <3

Lähdimme keväällä 2012 ruotsin risteilylle, se muutti elämäni täysin, huonompaan suuntaan. Sain ensimmäistä kertaa paniikkikohtauksen. Olimme lähdössä Ruotsiin shoppailemaan kun yhtäkkiä mieleni sanoi ettet lähde. Olin peloissani, en ollut ennen kokenut mielen kontrollointia noin vahvasti. Itkin ja lukittauduin vessaan (tätä tein todella usein, välillä vieläkin). Äiti suuttui minulle, ei hän tajunnut kuinka paha minulla oli olla, ja käski lähteä mukaan. Olin äärimmäisen väsynyt ja itkuinen. Kyyneleet valuivat poskillani kun kävelimme kauppakeskuksista toiseen. Tämän jälkeen hakeuduin ensimmäistä kertaa lääkärin puheille.

Lääkärissä olin kuin haamu, en oikein osannut vastata mihinkään kysymyksiin, tai sitten en vain edes yksinkertaisesti halunnut. Testien jälkeen jouduin verikokeisiin. Kaikki sairaudet testattii missä oireena ilmenisi masennusta. Mitään ei löytynyt. Sain lääkityksen, sairaslomaa ja lähetteen psykologiselle sairaanhoitajalle. Tästä alkoi parannusoperaatio.

Sairaanhoitajan kanssa nähtiin useita kertoja, kerrottiin kuulumisia, miten elämä menee ja myös unelmista ja haaveista. Tämä piristi minua. Olin kotona koko kevään ja kävin sairaanhoitajan luona. Oli jotain mitä odottaa. Sitten sairaanhoitaja sanoi siirtyvänsä muihin hommiin eikä kukaan ole vielä tulossa jatkamaan hänen hommiaan. Tunsin jo tässä kuinka alan mennä takapakkia. Juuri kun hän oli saanut luottamukseni, pystyin kertomaan kaikki hänelle, sitten.. se oli ohi..

Siitä lähtien on ollut huolestuttavan huonoja hetkiä, mutta myös paljon hyvää. Viime kesä oli pohjanoteeraus. Itkin töissä, lopetin syömisen ja paino putosi useita kiloja. Ajatusmaailmani oli synkkä ja en nähnyt enää mitään positiivista. Onneksi nimeltä mainitsemattomat (varmasti itse tietävät) jaksoivat estää minua syrjäytymästä kokonaan vaikka lähellä oli. Lisäksi sain parisuhde asiat niin kuntoon että nyt on parisuhteessa hyvä olla. Vielä kun mielen saisi edes vähän valoisammaksi niin olisi hyvä.

Lupasin ettei blogi mene kokonaan synkistelyksi, nyt vain koin tarpeen purkaa sydäntäni tässä asiassa. Toivottavasti ymmärrätte! :)