Kouluun 2014...

Apua, mikä ahdistus tästäkin asiasta. Kouluun..





Niille jotka eivät ole blogia aikaisemmin lukeneet niin tiedoksi, minulla ei ole peruskoulun jälkeen mitään tutkintoa. Pari koulua olen alottanut, mutta erinäisistä syistä ovat jääneet kesken. 2010 aloitin Keravan Keudassa merkonomi tutkinnon jota kävin yhden jakson verran. Ala olisi ihan omiaan, mutta koulu vain jäi. Masennus antoi itsestään ensi kertaa ilmi juuri tuona ajankohtana ja jättäydyin koulusta pois. Milloin oli vatsatautia ja milloin hirveät kuukautiset, tekosyitä kyllä löytyi. Äidin kanssa pähkäiltiin jatkosta ja sain jättää koulun kesken.

Seuraavana keväänä oli tämä sama paniikki, mihin hittoon mä meen kouluun? Poikakaveri oli koulussa Heltech Haagassa (nykyään vissiin Stadin Ammattikoulu, tai joku muu vastaava) ja ajauduin kuin itsestään samaan kouluun. Autoalalle, minä joka en edes tiennyt mikä kytkin oli. Hyvin koulu lähti sujumaan, vaikka olinkin ihan yksin. Tunneilla, välkillä, aina yksin. En käynyt syömässä, vaan senkin ajan käytin käytävällä istumiseen. Opettajat pitivät minua potentiaalisena oppilaana, sain aina täydet pisteet kokeista. Lisäksi kirjoitustaitojani kehuttiin. Mutta.. Jäin ainoaksi tytöksi luokalla.. Ei siinä mitään, tässä vaiheessa olin ollut jo niin kauan yksin ettei se haitannut. Aloin saamaan paniikkikohtauksia, koulussakin saatoin lukittautua vessaan itkemään. Jännitin jokaista tuntia, jos joku vaikka pyytää minua vastaamaan tai kysyy jotain. Jouduin koulupsykologille jännittämisestä. Siitä ei nyt ollut mitään hyötyä, teeskentelin ettei jännitys minua haitannut, terveydenhoitaja vain liioitteli, mutta tosiasiassa jännitin aina vain enemmän. Ja niin siinä kävi, jäin pois koulusta.





2012  tuli työkkäristä ilmoitus, mikäli en hakisi mihinkään kouluun, minulta loppuisi työttömyyspäiväraha. Ette voi olla tosissanne! Masennuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista toipuvalle annettiin tasan yksi vaihtoehto, MENE KOULUUN! Ja niin, tarjoutui tilaisuus oppisopimukseen ravintolakokiksi. Noh, ei ala nyt mikään lemppari ollut mutta välttäisi ainakin jokapäiväisen koulussa käynnin. Joten tehtiin sopimus. Kävisin tiistai-iltaisin koulussa pari tuntia ja muina päivinä keittiössä. Kaikki oli varmaa kunnes sain puhelun. "Heippa, ei me voidakkaan ottaa sua tänne ku kirjanpitäjä niin sanoi. Mut hei tuu joku päivä kahville, ei muistella pahalla"

Elämä on minun kohdallani todella usein epäreilua, eikö?

Nyt painin taas tuon saman asian kanssa. Kouluun? Mihin? Mikä mua oikeesti kiinnostaa? Mikä olisi ala mitä jaksaisin, haluaisin opiskella ja tehdä työkseni? Mistä saisin voimaa?